Klassisen näytelmän lopussa ratkeavat alussa asetetut kysymykset ja jännitteet. Selviää, pelastaako sankaritar maailman tai miten käy Tanskan prinssille, hoville ja petolliselle kuninkaalle. Aristoteleen mukaan loppu on seurausta alusta ja keskikohdasta, mutta se ei johda enää mihinkään näytelmän ulkopuolisiin tapahtumiin. Aristotelisen mallin eräitä tunnusmerkkejä onkin syy-seuraussuhde, tapahtumat seuraavat toisistaan, toisin kuin esimerkiksi maailman sattumanvaraisuutta ilmentävässä absurdissa dramaturgiassa tai nykyteatterissa, jonka käsikirjoitus voi perustua vaikkapa pelin tai eron dramaturgiaan.
Katso myös:
alku, aristotelinen dramaturgia, Freytagin malli, keskikohta, Olssonin malli
Lähteet:
Aristoteles, Runousoppi s.
Reitala, Heinonen 2001, Dramaturgioita s. 13-18
Lisätietoa internetissä:
Elokuvantaju-sivusto
| Edellinen käsite | Seuraava käsite |
