Sussa Lavosen haastattelu
Dramaturgi Sussa Lavonen on toiminut Metropolian dramaturgian opettajana ja lehtorina yhteensä 9 vuotta. Teatteri-ilmaisunohjaajien koulutusohjelma poikkeaa kirjoittamisen osalta Teatterikorkeakoulun dramaturgian koulutusohjelmasta siinä, että käsikirjoittaminen on ryhmälähtöistä, ja tämä antaa raamin ja toimintaympäristön käsikirjoituksen luomisessa. Kirjoittajan oman äänen kehittämisen kanssa työskennellään myös, mutta se ei ole opetussuunnitelman ensimmäinen lähtökohta.
Dramaturgian perusteiden ja peruskäsitteiden lisäksi opetussuunnitelmassa on mukana erilaisten kompositioiden eli käsikirjoituksellisten sommitelmien ymmärtäminen. Kurssi kulkee nimellä dramaturgiset prosessit. Nimi pitää sisällään ajatuksen prosessista, siitä että kirjoittaminen on kokonaisvaltaista ajattelua eikä vain sitä, että kynät ovat teroitettuna.
Miten aloitetaan?
On monenlaisia lähestymistapoja lähtökohtaan ja siihen miten lähdetään kirjoittamaan ryhmässä. Tämähän on sama myös yksilöillä, ja ryhmä koostuu yksilöistä. Aiheen määritys on tärkeää kaikenlaisissa käsikirjoitusprosesseissa. Sitä kautta lähtee määrittymään käsikirjoituksen muoto. Tässä pätee Outi Nyytäjän ajatus aiheensa näköisestä dramaturgiasta:
"Aiheensa näköisessä dramaturgiassa lähdetään liikkeelle siitä materiaalista, jonka aihe tarjoaa. Ensin tutkitaan aihe läpikotaisin. Ja sieltä löytyvät ne osatekijät, jotka tarjoutuvat parhaiksi kohtauksiksi, parhaiksi mahdollisiksi tapahtumapaikoiksi, ja parhaaksi mahdolliseksi tarinaksi. Eikä tehdä niin että sovelletaan tiettyä draaman mallia, ja tehdä näin kakkua valmiista taikinasta. Aiheensa näköisessä dramaturgiassa järjestetään materiaali oikealla tavalla."
Alussa on tärkeää myös tutkia, mikä on aiheen lähtökohta. Onko kyse minätilauksesta eli henkilökohtaisten asioiden ja ideoiden tutkimisesta, yhteiskuntalähtöisestä aiheesta eli yhteiskunnallisten kipupisteiden haarukoinnista vaiko tilaajalähtöisestä aiheesta - esimerkiksi yhteisön tarpeesta lähentää eri sukupolvia.
Valinnoista ja vetäjän keinoista
Olennaisen tärkeää ryhmäkirjoittamisessa on selkeys siinä, kuka ratkaisuja tekee. Vetäjä huolehtii, että luova tila säilyy, kun materiaalia tuotetaan. Tehtävänannoilla pystyy hirvittävän paljon ohjailemaan sitä, minkälaista materiaalia syntyy. Tehtävänannoilla pystyy vaikuttamaan tekstin laadulliseenkin tasoon. Tämä vaatii herkkyyttä ja kokemusta siitä, miten tehtäviä käyttää.
Yksi minusta hyvä peruskeino on käyttää tehtävissä rinnan yksityisen ja yleisen teemoja. Pyydän tehtävänannoilla tekstejä kolmijaolla intiimi - yksityinen - yleinen, jolloin saan erilaisuutta tekstimateriaaliin. Kieli muuttuu, kun kirjoittaja kirjoittaa intiimistä tai yleisestä asiasta. Kokonaisuudessa näin tekstin elävyys säilyy. Jos joku näistä tasoista jätetään pois, tuo se tekstiin yksitasoisuutta ja latistaa dramaturgiaa. Ryhmän kanssa voi sitten löytää törmäyksiä erityyppisten tekstien välillä - esimerkiksi kohtauksessa, joka tapahtuu yleisellä paikalla puhutaan jotain intiimiä. Tämä yleisen paikan ja intiimin puheen törmäys on jo draamaa, koska siinä on jo ristiriita mukana. Näin saadaan synnytettyä myös komiikkaa tai tragediaa - erilaisia genrejä alkaa nousta yksinkertaisista törmäyksistä.
Vetäjänä näen itselleni monia rooleja. Kun olemme livetilanteessa tekemisissä, on oma luonne tietysti yksi rooli, työkalu muiden joukossa. Ensisijaisesti vetäjä on minusta innostaja, se jonka pitää saada muut syttymään, se joka houkutelee, antaa tilaa, käynnistää, fasilitoi. Tätä pitää pitää käynnissä koko prosessin ajan.
Jossain vaiheessa rooli kuitenkin muuttuu - jo aika alkuvaiheessa alan poimia ja valikoida. Nopeasti poimin tekstejä - sulla oli ton tyyppinen, kerrataanpa tuo, mikä tämän kanssa voisi käydä? Tavallaan kapellimestaroin tilannetta ja luon vastakkainasetteluja teksteille. Tämä on nimenomaan dramaturgin työtä. Ryhmässä tosin en tee mitään päätöksiä, vain ehdotuksia, mutta niin, että ryhmä itse havainnoi, että joo tosta oli kysymys. Usein ryhmä jälkikäteen sanookin että aa, sulla oli se dramaturgia alla, sä tiesit sen jo valmiiksi? Sanon, että ehkä. Opetan ryhmää näkemään, minkälaisen dramaturgian tästä mahdollisesti saisi. Itselle syntyy tekstien pohjalta näky siitä, millaisen dramaturgian tästä saisi. Dramaturgin rooli siis on mukana, mutta yritän ottaa sen niin, että ryhmä hyväksyy ja kuulee sen itse.
Tärkeää on myös miettiä, milloin tekee näkyväksi sen, MIKSI valitsi jotain. Miksi otit sen tekstin, etkä tätä toista? Pyrin yleensä näyttämään ja laittamaan eri vaihtoehdot rinnakkain. Tämä valinta johtaa tähän, tämä taas tähän - miltä nämä näyttää, miksi tämä toimii, mitä eroa näissä vaihtoehdoissa on? Vetäjän täytyy olla valmis perustelemaan ja kertomaan valintojen ja ehdotusten syitä.
Aikanaan tulee myös vaihe, jossa vetäydyn hieman taaemmaksi ja ryhmä saa tarkastella senhetkistä lopputulosta, antaa muutamia vaihtoehtoja siihen, miten edetään. Siirryn siis vetäjänä innostavasta nopeudesta rationaalisempaan valikoijaan - herkällä otteella kuitenkin.
Vaikka innostan ja pidän kynnystä matalalla, on myös hyvä pitää laatua yllä - jos jokin ei toimi, etsitään sitä että miten alkaa toimia. Prosessi on oppimista koko ajan.
Myös dramaturgiaa voi prosessin varrella opettaa. Voidaan tarkastella, miten tekstejä pannaan rinnakkain. Silloin puhuisin rytmistä. Kirjoittaminen on korvalla tapahtuvaa, auditiivista. Kirjoittajan tärkein työväline on korva. Miten joku puhuu, millä rytmillä, mikä on tekstin kuulostavuus, miten asiat soivat yhteen tai törmäävät? Tämä luo kokonaisrytmiä rakenteelle - enemmän operoin ryhmänvetäjänä rytmillä kuin synopsiksella tai kohtausrakenteella.
Toinen tärkeä kohta työssä ovat nivelkohdat eli kohtausten väliset raot. Mitä siirtymässä tapahtuu? Miten kohtaukset suhteutuvat toisiinsa? Lävistävätkö ne toinen toisensa, niin että tunkeutuvat tavallaan toistensa alueelle? Muuttuuko rytmi tai ajatus kokonaan? Valottuvatko kohtausten tapahtumat suhteessa toisiinsa? Miten siirrytään, miten nivelkohta vie ja taittaa rakennetta?
Luovan kirjoittamisen prosessi
Metropoliassa lähdetään luovan kirjoittamisen prosessuurista. Sama pätee mielestäni myös Noodiin. Päämääränä on vapauttaa kirjoittaja lennokkaaseen tilaan ja se, että hän kokee palkintoa onnistumisesta. Tämä on ajallisesti se kohta kirjoittamisessa, jolle kannattaa antaa paljon aikaa. Tällöin aiheeseen saadaan syvyystasoja näkyviin ja kirjoittaja saa tyydytystä itse kirjoittamisesta.
Ryhmäkäsikirjoittamisessa tärkeintä saada ryhmä hurmokseen omasta materiaalista - vetäjänä sinä sytytät ryhmää, ja jos ryhmä syttyy, alkaa materiaalia syntyä, ja mahdollisuudet käsikirjoituksen onnistumiseen ovat olemassa. Jos syttyminen jää kokematta, on huonommat mahdollisuudet hyvään lopputulokseen. Tämä kaikki liittyy kuulluksi tulemiseen, sisällön takana seisomiseen, kirjoittajan kannustamiseen. Kirjoittaja itse / ryhmä / yksilö tulee palkituksi siitä, että materiaalia on aikaa ja iloa ja hurmosta tuottaa.
Rakenteen rakentaminen voi olla hyvinkin nopea prosessi. Teksti ratkaistuu näin muotoonsa ja löytää uomansa. Kirjoittaja yleensä hyväksyy rakenteen, kunhan teksti on sisällöllisesti tärkeä ja sellainen, jonka takana voi seistä. Kokemukseni mukaan rakenteelliset asiat - synopsis, treatment ym. helposti lukitsevat prosessia varsinkin alkuvaiheessa.
Luovan kirjoittamisen iloa ei voi vain määrätä. Jos nuorelle ihmiselle sanoo, että luota intuitioon, jää hänelle olo että MITÄ MITÄ, mikä intuitio, missä. Kirjoittamisessa on kyse esteiden poistamisesta, siitä uskaltautuu kirjoittamisen ja kielen armoille, viihtyy sen parissa.
Kirjassaan Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus Claes Andersson puhuu, miten alitajunta työskentelee. Jos antaa itsellen tehtävänantoja tai joku muu antaa tehtävänannon, alkaa alitajunta työskennellä ja ratkaisee asian, esimerkiksi rakenteen, usein syvälliselläkin tasolla. Aina ei tarvitse olla kaikkitietäviä rakenteiden tai kohtausten suhteen, vaan alitajuntakin elää omaa elämäänsä ja nostaa esiin asioita, joiden on tarkoituskin nousta. Uudenlainen ratkaisu ei voi syntyä ja nousta, jos ei anneta aikaa.
Rakenteen syntyminen on yhdenlainen taitekohta. Vetäjän vastuulla on tehdä päätös siitä, milloin toimeen ryhdytään. Ryhmän pitää hyväksyä se, että tulee vaihe, jossa teksti kurotaan umpeen. Kyseessä on yhdenlainen napanuoran katkaisu, siksi se usein tuntuu hankalalta. Tulee taite, jonka jälkeen ollaan menossa rajattomasta vapaudesta lopullista käsikirjoitusta kohti.
Käsikirjoitusprosessin lopetus
Käsikirjoittaminen lopetetaan henkiseen juhlintaan. Ylpistellään siitä että teos on valmis. Lopettamiseen liittyy konkreettisesti palkinto, valmiiksi saaminen. Mielelläni myös kokoan prosessia tässä vaiheessa: miksi tähän päädyttiin, miltä se vaikutti. Palaamme siis alkuun ja jäljitämme eri etapit, mietimme mitä prosessissa tapahtui, mistä lähdettiin liikkeelle? Matkalla unohtuvat usein eri kohdat, joten kertaan etapit, jotta ne tulevat kirjoittajille näkyväksi. Usein käsikirjoittaminen loppuu yhteiseen lukukokemukseen, joka on nostattava. Olen yleensä mukana myös esityksissä - annan palautetta ja loppuun asti ajan prosessia. Ei ole suositeltavaa, että jättää prosessin liikaakaan ryhmälle, vaan vetäjä elää ryhmän rinnalla vielä myöhemmissäkin vaiheissa.
Waltari ja On vain paljon mustetta
Viimeisimpiä vetämiäni prosesseja on On vain paljon mustetta- niminen esitys, joka toteutettiin Mika Waltarin juhlavuonna. Opiskelijoita oli 12 hengen ryhmä ja lähtökohta tilaajapohjainen ja ajassa oleva, eli tutkittiin Mika Waltaria ja tehtiin hänestä esitys. Ensin matkattiin faktatietoihin kirjoittajasta ja pyrittiin pääsemään käsiksi myös ihmiseen. Kirjoittamisesta ei opi niinkään oppikirjojen kautta vaan lukemalla. Tutkimme ryhmän kanssa Waltaria kaikissa lajityypeissä. Kun ryhdyimme kirjoittamaan, en pyytänyt ryhmältä kohtauksia vaan kohtausaihioita. Tämä madalsi kirjoittamisen kynnystä, teksteistä tuli hienoja ja omaperäisiä, kun vielä ei ollut vaatimusta lopullisesta käsikirjoittamisesta. Matala kynnys on tärkeä - osaa, kun tekee.
Ryhmä kysyi jossain vaiheessa minulta, että milloin aletaan kirjoittaa kohtauksia? Vastasin, että te olette kirjoittaneet ne jo. Teksteistä tuli paljon hienompia kuin jos olisi ryhdytty rakentamaan kohtausrakenteen kautta, jolloin kokonaisuus olisi ollut lukossa pitkälti etukäteen. Teksti rakentui näistä kohtauksista, ja sisälsi eri lajityyppejä sekaisin: runoa, proosaa, tilaa kuvaavaa tekstiä. Erilaisista tekstityyppeistä koostuva käsikirjoitus on yksi tämän ajan dramaturgian ilmeinen piirre.
Waltarimateriaalista tuli kiinnostava käsikirjoitus. Kun mennään tarpeeksi syvälle kirjailijan maailmankuvaan, alkaa kirjoittaja tuottaa tekstiä joka lähenee kirjailijan maailmaa. Kirjoittaja tutustuu syvällisesti tutkimuskohteen maailmankuvaan, ideologioihin, rytmiin jne. Loppuvaiheessa puhuimme yhdessä siitä, mikä on käsikirjoituksemme väite, jonka takana kaikki voivat seistä? Tietysti on haasteellista vuoden 2009 nuorille samaistua Mika Waltariin. Löysimme yhteiseksi nimittäjäksi Waltarin lauseen, jonka kaikki ryhmän jäsenet pystyivät allekirjoittamaan: ihminen on ihmisen ainoa veli. Otsikoiden ja arvojen kautta luodaan tarttumapintaa yhteiselle käsikirjoitukselle - laadullisesti tämä tuottaa tekstiin myös koskettavuutta, koska kirjoittajaryhmä voi seistä koko tekstin takana. Oppilaista tulikin waltarifaneja, vaikka etukäteen he eivät olleet tyypistä innostuneita.
Musiikin maailmoihin
Ensimmäinen matka aihetta kohti ei aina lähde liikkeelle henkilöistä tai miljööstä vaan tutkittava materiaali voi olla mitä tahansa. Metropoliassa käytämme nimitystä esityksellinen tutkielma, joka on tietoaineksesta tai jostain tietoperäisestä valitusta aiheesta esitykselliseen muotoon päätyvä kokonaisuus.
Eräs vetämäni esityksellinen tutkielma käsitteli musiikin eri genrejä, laulelmaa, liedejä, oopperaa, kabareeta jne. Tässä dramaturgin työparina toimi Paavo Hakulinen, Metropolian musiikinopettaja. Erilaisen taiteidenvälisen yhteistyön kautta voi varioida lähtökohtia kiinnostavalla tavalla. Oppilaat jakautuivat ryhmiin ja jokainen ryhmä sai musiikkilajityypin, josta he saivat teoreettista opetusta. He lähtivät liikkeelle musiikin traditiosta ja laadusta: mikä kyseisessä musiikkilajissa on on näkyvää?
Käsikirjoitus syntyi ryhmien työskentelystä. Tavoitteena ei ollut esittää eri lajityyppejä "että tällainen on lied", vaan siirtää musiikin olemusta ja piirteitä kokemukselliseen muotoon, esitykseksi. Esimerkiksi oopperaa käsitellyt ryhmä teki kohtauksen, jossa oli pieni katsomo. Yleisö jaettiin katsomoon tärkeän istumahierarkian pohjalta. Tällä tuotiin esiin sitä, että oppilaiden kokemuksen mukaan ooppera on hierarkkinen. He siis jakoivat lappuja, ja määrittelivät, ketkä istuvat ylhäällä ja alhaalla ja samalla ovat ylhäällä/alhaalla statukseltaan. Kohtauksessa oli mukana elementtejä, jotka aistillisesti liittyivät oopperaan - valtavia puuterihuiskuja, joita leyhyteltiin, ja yleisölle tuli aistimus puuterin hajusta. Mukana oli myös hajuvettä ja pönöttämistä. Tutkimuksen kohdetta voidaan siis lähteä mielikuvien kautta purkamaan, ja tämä purkaminen tuottaa tietynlaista esitysmateriaalia.
Musiikin lajeista koostamamme demot muodostivat vaellusesityksen, jonka aikana kuljettiin oopperan salista kabareemusiikin kautta kellariin, jossa kohtasimme Janis Joplinin maailman. Tumma sielullinen laulaja oli sijoitettu pieneen tilaan, jossa pelattiin yhdenlaista venäläistä rulettia. Kohtaus tuli siihen lopputulokseen, että elämä on sattumanvaraista ja karmeaa, ja voi käydä miten vain. Pelaajina olivat Janis Joplinin alter ego ja kaksi miestä.
Esityksellisen tutkielman myötä tiedollinen muuttuu kokemukselliseksi.
Käsikirjoittaminen suhteessa kuvaan
Olen työskennellyt paljon kuvan kanssa, ja pidän kuvaa hyvänä lähtökohtana kirjoittamiseen. Edelfeltin juhlavuonna Metropoliassa tutkittiin kuvataidetta, osin myös Edelfeltiä. Tämäntyyppinen työskentely on esimerkki siitä, kuinka oppilaitokset voivat ottaa ajankohtaisteemoja tai opetuksellisia aspekteja, jotka teatterityöskentelyn kautta muuttuvat kokemuksillisiksi. Aloitimme ryhmän kanssa kiertämällä gallerioissa ja museoissa.
Kuvan dramaturgia on mielenkiintoinen, ja havainnollistaa dramaturgiaa ylipäänsä. Kuvan kompositiot ovat verrattavissa näyttämötilalliisiin kompositioihin. Esimerkiksi kultainen leikkaus ja kuvan jännitteet, vaikka abstraktissakin kuvassa, ovat luettavissa esiin ja mietittävissä, miten jännite kuvassa toimii. Tutkimme kuvan tunnelmaa, valöörejä, valoa, ihmisiä, mielikuvia - kaikkea. Kuvassa on aina tiettyjä dramaturgisia jännitteitä, ne ovat kuvassa näkyvissä niin konkreettisina, että niitä on helppo tarkastella. Kuva on myös niin erityyppinen kuin teksti, kuvasta liikkeelle lähteminen usein vapauttaa kirjoittajan mielen.
Eräs harjoite kuvaan liittyen: jokaisen ryhmässä piti valita itselleen erityisen rakas kuva, joka kuvaa sielunmaisemaa ja tunnetilaa juuri silloin. Jokainen kertoi kuvasta ja siinä havaitsemistaan asioista. Livetilanteessa ryhmä herkistyy auditiivisesti kuuntelemaan toisen tarinaa. Kertomuksen jälkeen pareittain vastalahjaksi kirjoitetaan joku teksti, jolla vastataan kuvaan ja siihen liittyvään tunnetilaan. Tällä harjoituksella olemme saaneet aikaiseksi viritysasteeltaan aika laadukkaita tekstejä. Näin dialogisuus toimii, kuulet toista, kuuntelet, samaistut. Hyvässä dialogissa toteutuu kuuleminen ja vastaaminen. Näitä tekstejä yhdistelemällä on jo saatu täysin validia tavaraa käsikirjoitukseen.
Elokuvan puolelta tutkimme kerran Annantalolla Kamera käy- action! - näyttelyä. Näyttelyn kohderyhmänä olivat lapset. Teimme esityksen, joka rakentui tie- dramaturgialle, esityksessä siis kuljettiin näyttelytilan läpi. Tehtävänantona oli, että joka kohtauksessa jätettiin aina joku elokuvallinen elementti pois- esimerkiksi jos kuva oli mukana, jätimme äänen pois. Elementtien poisjättäminen ja korvaaminen jollain toisella oli siis yksi rakentava idea. Tämä on sama ilmiö kuin harjoitus, jossa vaihdat kohtauksen tai elokuvan musiikkia romanttisesta heviin - mitä kohtaukselle tapahtuu? Vastakkainasettelujen ja yllätyksellisten asioiden rinnakkain tuominen tuottaa draamallista värettä. Vain mielikuvitus on rajana, miten eri tavoin tätä yhdistelyä voi käyttää.
