Tragedia on murhenäytelmä, jossa tarina päättyy onnettomasti - näytelmän muutos kulkee onnesta onnettomuuteen.
Tragedian käsitteen määrittelyssä on omana aikanaan perustavanlaatuisen työn tehnyt kreikkalainen Aristoteles, joka Runousopissaan käsittelee draaman ja erityisesti tragedian olemusta. Aristoteles jakoi draaman tragediaan ja komediaan. Hänen totesi, että tragedian henkilöt ovat meitä parempia ihmisiä, joilla on jalot päämäärät ja heidän suistumisensa katastrofiin on näin ollen vielä kauheampaa. Aristoteleen mukaan niin orja kuin nainenkin voi olla jalo - hän ei siis sitonut jaloutta yhteiskuntaluokkaan. Tragedia synnyttää pelkoa ja sääliä, ja sillä tavoin saa aikaan näiden tunteiden puhdistumisen,katharsiksen.
Tragedian tärkein osa on Aristoteleen mukaan juoni. Hän määrittää juonen perusosiksi peripeteian eli juonen käännekohdan, anagnorisiksen eli tunnistamisen / totuuden valkenemisen hetken ja kärsimyksen.
Myöhemmin Ranskan klassismin aikaan pidettiin lähes sääntönä, että tragedian tuli käsitellä ylhäissyntyisiä kohteita - "meitä paremmat ihmiset" olivat tässä tapauksessa jumaltenkaltaisia kuninkaallisia ja aatelisia. Teollisen vallankumouksen myötä syntyivät näytelmät, joissa keskiluokan henkilöt saattoivat olla sankareita tai sankarittaria, ja näytelmiä kuvaamaan kehitettiin termi ”porvarillinen tragedia”.
Tragediaa voidaan pitää klassisen draaman tyylilajina. Myöhemmin näytelmätyypit ovat monimuotoistuneet - jo Shakespearen tragedioissa on nähtävissä mukana komediallisia piirteitä ja alempaa yhteiskuntaluokkaa. Jokainen aikakausi käyttää näytelmän käsitteitä omasta maailmankuvastaan käsin. Nykynäytelmissä niin draaman rakenne kuin henkilöiden luonteetkin ovat moniulotteisempia, eikä peripetian paikkaa tai sankarin ylevyyttä ole yhtä helppo paikantaa.
Kuuluisia tragedioita esim.:
Sofokles: Oidipus
Racine: Faidra
Shakespeare: Hamlet, Richard III
Lähteet:
Aristoteles 1976, Runousoppi s. s. 23-25, 43-44
Esslin 1980, Draaman perusteet s. 73-84
Lisätietoa internetissä:
Wikipedia-artikkeli
Jatkolukemista:
Aristoteles 1998, Runousoppi
Edellinen käsite | Seuraava käsite |